Ludwig van Beethovenin elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli on artikkelin Ludwig van Beethoven tytärartikkeli.
Ludwig van Beethoven
Joseph Karl Stieler, Beethoven, 1819 tai 1820. Tämä kuva on kaikista Beethovenista tehdyistä kuvista tunnetuin.[1]
Joseph Karl Stieler, Beethoven, 1819 tai 1820. Tämä kuva on kaikista Beethovenista tehdyistä kuvista tunnetuin.[1]
Henkilötiedot
Syntynyt16. joulukuuta 1770, kaste 17. joulukuuta
Bonn
Kuollut26. maaliskuuta 1827 (56 vuotta)
Wien

Ludwig van Beethoven (16. joulukuuta 1770 Bonn – 26. maaliskuuta 1827 Wien) oli saksalainen säveltäjä klassismin ja romantiikan siirtymäkaudella. Hän oli aikansa merkittävin säveltäjä ja yksi koko musiikkihistorian vaikutusvaltaisimmista säveltäjämestareista.[2] Asteittaisesta kuuroutumisestaan huolimatta hän kykeni työskentelemään elämänsä loppuun asti.[3]

Beethovenin sukutausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Beethovenin vanhemmat Johann van Beethoven (1740–1792) ja Magdalena Keverich van Beethoven (1744–1787).

Beethovenin suku oli flaamilaista alkuperää: Beethovenin isoisä Ludwig (1711–1773) oli muuttanut kaksikymmenvuotiaana Flanderista ensin Louvainiin ja sieltä Bonnin yliopistokaupunkiin.[4] Beethovenin isoisä oli lahjakas viulisti, joten hänen onnistui pian hankkia itselleen paikka hoviorkesterissa. Hän meni naimisiin nuoren bonnilaisen tytön kanssa. Lisätäkseen tulojaan he perustivat viinikaupan. Sen uskollisimmaksi asiakkaaksi osoittautui kuitenkin Ludwigin vaimo.[5] Lopulta vaimosta tuli alkoholisti, ja hän vietti viimeiset päivänsä bonnilaisessa sairaalassa.lähde?

Ainoa poika Johann peri pikemminkin äitinsä taipumuksen alkoholismiin kuin isänsä musikaalisuuden. Hän kuitenkin toimi viulistina 12-vuotiaasta alkaen. Hän menetti työpaikkansa ja elätti perhettään tenorilaulajana. Hänellä oli ollut varhaislapsuudestaan alkaen juro luonne, ja hänellä oli taipumusta masennuspuuskiin, josta vain alkoholi näytti parantavan hänet. Luultavasti hänen elämänsä ainoa onnistunut teko oli avioliitto nuoren Maria Magdalenan kanssa.[5] Vanha Ludwig yritti kuitenkin estää tämän avioliiton, koska hänen mielestään tyttö oli vain kärkkymässä hänen rahojaan. Avioliiton estämisessä hän kuitenkin epäonnistui.lähde?

Nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonn

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Beethovenhaus Bonnissa.

Beethoven syntyi Bonnissa perheeseen, jonka seitsemästä lapsesta vain Ludwig ja kaksi hänen pikkuveljeään, Caspar Carl ja Nikolaus Johann, elivät aikuisikään asti. Syntymäaika on epävarma, sillä vain kastepäivä – 17. joulukuuta – tiedetään varmasti, mutta tähän aikaan vastasyntyneet lapset oli tapana kastaa heti syntymästä seuraavana päivänä. Beethoven kuitenkin omien sanojensa mukaan muisti vuonna 1773 kuolleen isoisänsä, mikä on ristiriidassa hänen ystävänsä ja myöhemmin lääkärinsä Franz Wegelerin harhakäsitystä vastaan, että Beethoven olisikin syntynyt vuonna 1772. Wegelerille ei edes kastetodistus riittänyt todisteeksi, koska hän arveli, että se oli Beethovenien 2.–7. toukokuuta 1769 eläneen esikoislapsen kastetodistus, jonka nimi oli myös Ludwig.[6] Beethovenin syntymävuodeksi luultiinkin pitkään virheellisesti vuotta 1772. Hänen kastetodistuksensa kertoo hänen syntyneen 17. joulukuuta 1770, mikä taas on ristiriidassa sen kanssa, että hänet myös kastettiin tuona päivänä.

Hänen isänsä, Johann van Beethoven, oli laulajana Kölnin vaaliruhtinaan hovissa ja sortui usein juopotteluun. Hän yritti tehdä pojastaan Mozartin kaltaista kuuluisaa lapsineroa ja pakotti tämän jo nelivuotiaana soittamaan päivittäin tuntikausia. Ohikulkijat näkivät poikaparan pianon äärellä, toisinaan itkemässä väsymyksestä.[7] Beethovenin äiti oli lähes aina vakava, eikä hänen tiedetä koskaan nauraneen.[8]

Leikit jäivät vähiin, joskin Ludwig ja hänen veljensä Caspar leikkivät toisinaan paikkakunnan lasten kanssa. Hän nautti siitä, että häntä kannettiin reppuselässä ja ulvoi naurusta vauhdikkaassa kyydissä. Hän oli hyväntuulinen ja lempeä - kömpelö, tummaihoinen, ja päättäväinen. Tumman ihon vuoksi hänestä käytettiin nimitystä Der Spagnol, Espanjalainen.[9] Ulkoasultaan Ludwig oli usein epäsiisti.[9]

Beethovenilla oli koko elämänsä tapana puhjeta äänekkääseen nauruun, kun hän oli huvittunut, joskus sopimattomallakin hetkellä ja sopimattomassa tilanteessa, ja hänen huumorintajunsa säilyi koulupoikamaisena elämänsä loppuun asti.[9]

Aloittaessaan koulunkäynnin Ludwig oli surkean näköinen ja nukkavieru. Hän ei ollut lukumiehiä eikä kunnianhimoinen koululainen.[10] Beethoven lopetti koulunkäyntinsä jo viidennellä luokalla isänsä toivomuksesta, jonka jälkeen isä pakotti poikansa keskittymään entistä ahkerammin musiikkiopintoihin.[10]

Koulussa toverit pitivät Beethovenia rauhallisena, mutta eristäytyvänä sekä haluttomana oppimaan. Myös koulun ulkopuolella hän oli ujo, sulkeutunut, huonosti hoidettu ja epäsiisti. Lapsena hän oli onnellinen vain silloin, kun hänet oli jätetty omiin oloihinsa, samoilemaan maaseudulla tai tutkailemaan ullakoltaan löytämänsä Fischerien kaukoputkella Siebengebirgeä, joka oli vuoriryhmä Reinin toisella puolella.[11] Hän seisoi mielellään ullakollaan olevan ikkunan ääressä. Beethovenin koulutoverit kuvasivat häntä myös lyhyeksi ja tukevaksi, paksuniskaiseksi, suuripäiseksi, karkeatekonenäiseksi ja erittäin kiharahiuksiseksi.

Ensimmäiset sävellykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
13-vuotias Beethoven vuonna 1784 tuntemattoman maalarin maalauksessa.

Nuori Ludwig esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran jo 7-vuotiaana. Tässä esityksessä isä väitti poikaansa kahta vuotta nuoremmaksi, jotta Ludwigin lahjakkuus tekisi suuremman vaikutuksen.[12] Beethoven sai itse tietää asiasta vasta 40-vuotiaana.[12] Tämän takia Beethoven ei ollut koskaan itsekään varma syntymäajastaan. Beethovenin lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta muiltakaan, niinpä hänestä tuli vuonna 1779 Christian Gottlob Neefen suojatti. Neefe kiinnitti Beethovenin vuonna 1782 cembalistiksi hoviteatteriin, tosin palkattomaksi. 15. elokuuta 1784 Maximilian Franzista tuli Bonnin vaaliruhtinas. Hän huomasi heti käytökseltään siivon ja ujon Beethovenin toimineen jo kaksi vuotta palkattomana cembalistina, niinpä hän kiinnitti Beethovenin hovin toiseksi urkuriksi 150 floriinin vuosipalkalla.

Kymmenvuotiaana Ludwigilla oli hyvät perustiedot monesta soittimesta, mutta erityisesti häntä kiehtoi urkujen ääni.[12] Hän meni esiintymään eräälle munkille, joka oli etevä urkuri. Ludwigin into miellytti munkkia. Ludwig edistyi harvinaisen nopeasti, ja munkin veli Willibald Koch otti hänet apulaisekseen. Jo tällöin Ludwig oli paljon taitavampi kuin 20-vuotias opiskelutoverinsa.[12]

Ludwig myös sävelsi. Hänen sävellystensä kerrotaan olleen niin vaikeita, ettei hän pystynyt soittamaan niitä pienillä käsillään. Hänen opettajansa sanoi hänelle ”Sinä et pysty soittamaan sitä, Ludwig!”, johon Ludwig vastasi ”Pystynpäs, sitten kun olen isompi”.[12]

Vuonna 1782 Ludwigin opettaja Christian Gottlob Neefe joutui lähtemään vaaliruhtinaan matkaan, ja hänen oli saatava poissaolonsa ajaksi joku hoitamaan tehtäviään Bonnissa. Hän valitsi Ludwigin, joka oli vasta yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen.[12] Ludwigille rohkaisuksi Neefe painatti hänen yhdeksän muunnelmaansa pianolle, joista syntyi hänen ensimmäinen sävellyksensä, 9 muunnelmaa Dresslerin marssista. ”Tätä nuorta neroa kannattaa auttaa. Jos hän jatkaa samaan tahtiin, hänestä tulee varmasti uusi Mozart”, Neefe vakuutti.[12] Vuonna 1783 hän julkaisi kolme ensimmäistä pianosonaattiaan, niin sanotut Kurfürst-sonaatit. Näiden sonaattien partituuriin hänen isänsä käski lisättäväksi tekstin ”Säveltänyt Ludwig van Beethoven, joka on 11 vuotta vanha”, vaikka Ludwig todellisuudessa oli tällöin 13-vuotias. Myös vaaliruhtinas sai tietää nuoresta lahjakkuudesta ja suostui rahoittamaan tämän musiikkiopinnot. 9 muunnelmaa Dresslerin marssista ei kuitenkaan tiettävästi ole Beethovenin aivan ensimmäinen sävellys, sillä jo vuotta aiemmin, vuonna 1781 oli ensiesitetty hänen säveltämänsä hautajaiskantaatti. Beethoven tosin itse julkaisi erään kantaattinsa vuodelta 1790 opusnumerolla 1, sillä hän piti tätä ensimmäisenä onnistuneena ja kunnollisena sävellyksenään.

Vuonna 1784 Ludwig sai työpaikan hovista, ja hän ryhtyi antamaan tunteja saadakseen lisätuloja.[13] Beethovenin perhe kuvitteli elämänsä helpottuneen, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi; Johannin ääni alkoi pettää, ja Marian kunto heikkeni vähitellen.[13] Oli siis elintärkeää, että Ludwig etsi parempipalkkaisen viran avustaakseen perhettään. Koko perheen selviytyminen näytti riippuvan siitä, pystyisikö Ludwig löytämään parempipalkkaisen työpaikan. Ludwigin lapsuus päättyi hänen ollessaan 14-vuotias, ja paineet jättivät häneen pysyvät jäljet.[13] Ludwigista käytettiin yhä nimitystä Der Spagnol. Hän oli vankkarakenteinen, milteipä kömpelö, ja erittäin päättäväinen. Hän kulki etukumarassa, erittäin määrätietoisena.[13] Päättäväisyys olikin tarpeen. Johann juopotteli entistä enemmän ja Marian terveys heikentyi entisestään. Hovin asiakirjoihin tuli maininta, että Johannin ääni oli pilalla. Häntä uhkasi viraltapano.[13] Ludwigista taas mainittiin, että hän oli ”lahjakas, vielä nuori, hiljainen ja hyväsydäminen”.[13]

” Kiitos neuvoista, joita annoitte minulle edetessäni taiteessani. Jos minusta joskus tulee kuuluisa, se on teidänkin ansiotanne ”

– Beethovenin kirje Neefelle vuodelta 1793[14]

Vuonna 1783 Beethovenin ystävä, lääketieteen opiskelija Franz Wegeler, tutustutti Beethovenin ystävälliseen ja anteliaaseen Von Breuningin perheeseen.[13] Ludwig teki perheeseen suuren vaikutuksen sekä lahjakkuudellaan että hyväsydämisyydellään, ja he pyysivät häntä antamaan soittotunteja kahdelle lapselleen.[13] Beethovenin ensirakkaus oli jo hänen ensimmäisten täällä viettämiensä päivien aikana perheen vanhempi lapsi, Eleonora, joka oli Beethovenia kaksi vuotta nuorempi. Beethovenille oli tavallista rakastua nuoriin naispuolisiin oppilaisiinsa. Vuonna 1802 Eleonora avioitui Wegelerin kanssa. Von Breuningin perheen äiti, joka oli leski, osoitti Beethovenia kohtaan erityistä ystävällisyyttä ja pani merkille Beethovenin ujouden ja sisäänpäinkääntyneisyyden.[15] Elettyään köyhyydessä ja jouduttuaan kantamaan vastuun raskasta taakkaa Ludwig oli erittäin onnellinen saadessaan käydä tämän sivistyneen perheen luona, josta hän löysi uusia mielenkiinnon kohteita.[13] Perheessä puhuttiin taiteesta, tieteestä ja politiikasta, ja hänet perehdytettiin antiikin Rooman ja Kreikan kirjallisuuteen. Näistä asioista Ludwig ei ollut aiemmin tiennyt mitään. Hänelle teki hyvää päästä välillä eroon perheensä aiheuttamista paineista.[13]

Keväällä 1787 16-vuotias Beethoven onnistui saamaan kokoon sen verran rahaa, että pääsi matkustamaan Wieniin toiveenaan päästä Mozartin oppilaaksi.[13] Varmaa tietoa heidän tapaamisestaan ei kuitenkaan ole.[16] Ehti kulua vain kaksi viikkoa, kun Beethoven sai kuulla äitinsä olevan vakavasti sairas, ja hän joutui matkustamaan takaisin Bonniin.[17] Tuberkuloosi, joka oli vaikeuttanut Marian elämää jo pitkään, oli lopultakin nujertanut hänet. Hän kuoli siihen pian.

Suuren surunsa vuoksi Ludwig sai vaikean kohtauksen, jota hän epäili astmaksi, ja pelkäsi äitinsä tavoin sairastavansa tuberkuloosia. Eräälle ystävälleen hän valitti: ”Lisäksi tulee vielä alakuloisuus, joka on miltei yhtä paha kuin itse sairaus”. Tämä on ensimmäinen maininta syvästä masennuksesta, joka vaivasi häntä koko hänen elämänsä ajan. Perheen taloudellinen asema oli erittäin huono, sillä Ludwig oli kuluttanut kaikki rahansa Wienin-matkallaan, ja Johann kaikki säästönsä Marian hoitoon.[17] Sitten tuli uusi isku; neljän kuukauden kuluttua kuoli Ludwigin seitsenkuukautinen sisar.[17] Ludwig ei ollut vielä seitsemäätoista, mutta hänellä oli aikuisen miehen huolet.

Johannin ja Marian seitsemästä lapsesta oli elossa enää kolme: Ludwig, Caspar Carl, ja Johann. Marian menetys oli kova isku Ludwigin isälle Johannille. Hän oli ollut aiemmin huoleton juomaveikko, mutta nyt hän joi suruunsa. Pojat olivat hänen tukenaan; kävivät hakemassa hänet kaupungilta, kun hän oli liian tolkuttomassa tilassa, ja suostuttelivat poliisin päästämään hänet kotiin, jottei hän joutuisi telkien taakse. Perheen rahahuolet kasvoivat edelleen. Vaaliruhtinas suostui kuitenkin maksamaan pientä eläkettä Johannille.[18] Beethoven sai toimeentulonsa hoviorkesterin viulistina, ja lisäksi hän sai oikeuden päätöksellä puolet isänsä palkasta käytettäväksi perheen elättämiseen.[18] Rva von Bernhardt, Beethovenin työtoveri hoviorkesterista kuvasi Beethovenia seuraavasti:

»Hän oli pienikokoinen ja mitättömän näköinen; kasvot olivat rumat, punaiset ja täynnä isorokon jättämiä jälkiä. Hänen ruskeat hiuksensa valuivat kihartuvina kasvojen ympärille. Hänen asunsa oli hyvin tavanomainen, eikä juuri poikennut tuolloin muodissa olleesta huolettomasta tyylistä.»

Ura Wienissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johann Neidl, Ludwig van Beethoven, 1801.

Mozart oli jo kuollut, kun Beethoven palasi Wieniin vuonna 1792 ruhtinaan avustuksella. Hän hakeutui Joseph Haydnin ohjaukseen[19] ja opiskeli muun muassa pianonsoiton tekniikkaa sekä kontrapunktia. Beethovenin ailahtelevainen luonne ja äkilliset raivonpuuskat eivät kuitenkaan sopineet Haydnin täysin päinvastaiseen luonteeseen, ja niin Beethoven siirtyi muiden opettajien, kuten Johann Georg Albrechtsbergerin ja Antonio Salierin oppiin Haydnin lähdettyä Englantiin vuonna 1794.[20] Beethovenin päätettyä jäädä pysyvästi Wieniin ruhtinas lopetti apurahan, mutta sillä välin Beethoven oli jo ehtinyt saavuttaa suosiota yläluokan salongeissa siinä määrin, että sai riittävästi rahallista tukea rikkailta wieniläisiltä.

Beethovenin isä kuoli 18. joulukuuta 1792. Beethoven kirjoitti heti kirjeen vaaliruhtinaalle peläten, että isänsä eläke, jolla hänen veljensä tulivat toimeen, lakkautettaisiin, mutta hän oli huojentunut saatuaan tietää, että eläkettä jatkettaisiin ja summa kaksinkertaistettaisiin.[21]

Vuonna 1794 Ranskan vallankumousarmeija valloitti Reinin länsirannan, jonka vuoksi monet Beethovenin ystävistä, kuten Franz Wegeler, kreivi Waldstein ja Stephan von Breuning muuttivat Wieniin. Beethovenin veli Caspar Carl ansaitsi elantonsa musiikinopettajana Wienissä ja Johann pääsi Wieniin apteekkiapulaiseksi.[22] Wegeler tosin muutti lyhyen ajan kuluttua takaisin Bonniin.

Maaliskuussa 1795 Beethoven esiintyi ensimmäisen kerran Wienissä julkisesti. Hänen intohimoisesti ja dynaamisesti esittämänsä toinen pianokonsertto nosti hänet kaupungin johtavaksi pianistiksi. 1790-luvun tuotantoon kuuluivat pianokonserton lisäksi muun muassa piano-, viulu- ja sellosonaatit, kaksi serenadia, Adeleide-kantaatti ja Jena-sinfonia.[23] Beethoven oli Wienin menestynein vapaa säveltäjä,[19] eikä hän Bonnin-vuosien jälkeen enää koskaan palvellut hovissa vaan omisti maksusta sävellyksiään varakkaille ylimysystävilleen ja kenties myös rakastajilleen. Soluttautuminen seurapiireihin sujui osittain sen vuoksi helposti, vaikka Beethoven oli vaatimatonta syntyperää. Hänellä kerrotaan olleen erikoisia tapoja konserteissaan; esimerkiksi konsertin päätyttyä hän saattoi nousta seisomaan ja ulvoa naurusta tai jopa huudahtaa ”Millaista typerää joukkoa!”[24]

Beethovenin luonne oli välillä hyvin ristiriitainen: Vuonna 1795 Beethoven kirjoitti ystävälleen, Johann Nepomuk Hummelille lapun, jossa hän sanoi ”Älä astu enää jalallasikaan talooni. Olet valehteleva koira. Paha periköön tuollaiset koirat. B.”. Kuitenkin heti seuraavana päivänä hän kirjoitti Hummelille jälleen lapun, jossa puolestaan sanottiin ”Nepomuk, sydänkäpyseni. Olet uskollinen ystävä ja sen lisäksi, on myönnettävä, olet oikeassa. Tule luokseni tänään iltapäivällä. Syleilen sinua. Oma Beethovenisi, jota kutsutaan nimellä Petit-Four”.

Keväällä 1797 Beethoven sairastui vakavasti pilkkukuumeeseen.[25] Sairaus jätti pysyvät jäljet Beethoveniin, mutta hän jatkoi opiskelua ja säveltämistä tuntiessaan olevansa paremmassa kunnossa.[25]

Carl Schlösser, Beethoven säveltää asunnossaan, noin 1890.

Eräs Beethovenin oppilaista oli pikkupoika nimeltään Carl Czerny, joka oli mennyt isänsä kanssa tapaamaan Beethovenia todennäköisesti vuonna 1800, sillä Czerny kertoi muistelmissaan kavunneensa monet portaat viidenteen tai kuudenteen kerrokseen Tiefen Grabenissa, jossa Beethoven asui vuosisadan vaihteessa:

»Huoneessa vallitsi aikamoinen sekamelska: papereita ja vaatekappaleita hujan hajan. Tuskin ainuttakaan tuolia lukuun ottamatta Walter-pianoforten ääressä olevaa huojuvaa tuolia. Beethovenilla itsellään oli yllään jonkinlaista pitkäkarvaista tummanharmaata ainetta oleva aamutakki ja siihen kuuluvat housut, niin että hän toi minulle heti mieleen Campen Robinson Crusoen, jota siihen aikaan luin. Hänen hiilenmusta tukkansa, joka oli leikattu à la Titus, törrötti kampaamattomana hänen päässään. Hänen partansa – hän ei ollut ajanut sitä erinäisiin päiviin – teki hänen muutenkin ruskeat kasvonsa alaosastaan vieläkin tummemmiksi. Panin myös merkille lapsille luonteenomaisella visuaalisella vikkelyydellä, että hänellä oli korvissaan pumpulia, joka näytti kellertävän nesteen kyllästämältä. Siihen aikaan hänessä ei kylläkään voinut havaita mitään merkkiä huonokuuloisuudesta.[26]»

Huoneessa oli useita ihmisiä, ja tämä lyhyt ja tanakka, epäsiisti mies taisi hermostuttaa pikkupoikaa, mutta Beethoven osasi olla hyvin ystävällinen.[27] Poika istui Beethovenin vieressä musteella tahritun pianon ääressä ja pani merkille, että Beethovenin kädet olivat erittäin karvaiset ja sormensa leveät, varsinkin sormenpäät. Eniten poikaa kuitenkin kiehtoivat Beethovenin korvissa olevat pumpulit.[27] Ensimmäinen maininta Beethovenin kuuroudesta oli kuitenkin Beethovenin kirjeessä Wegelerille kesäkuulta 1801. Beethoven oli tyytyväinen pojan soittoon ja otti hänet oppilaakseen. Czernyä kehotettiin tuomaan Carl Philipp Emanuel Bachin kirja Die wahre Art das Clavier zu spielen ensimmäiselle oppitunnilleen.

Vuonna 1796 Beethoven teki kiertueet Berliiniin, Prahaan ja Dresdeniin. Näihin matkoihin suurin osa vuodesta 1796 Beethovenin kannalta kuluikin. Beethovenin soitto oli saavuttanut prahalaiset ymmälleen. Eräs lehtimies kirjoitti: ”Se hivelee kyllä korviamme, mutta ei sydämiämme”. Berliinissä Beethoven sai suurellisen vastaanoton ja lahjaksi kultaisen nuuskarasian, joka oli täynnä kultarahoja. Tämän kiertueensa jälkeen Beethoven ei enää koskaan tehnyt kiertueita, joka saattoi johtua hänen vastaanotostaan tällä ainoalla kiertueellaan, josta hän kertoi J. W. von Goethelle vuonna 1812: ”Olin tehnyt parhaani ja toivoin kaunista menestystä. Mutta ei suosionosoitustakaan! Yleisö oli nimittäin liikuttunut kyyneliin saakka ja kiitollisuutensa osoitukseksi kastellut nenäliinansa”.

Kuurous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

29. kesäkuuta 1801 Beethoven kirjoitti Wegelerille kirjeen, jossa hän kertoi menestyksestään:

»Sävellykseni tuottavat minulle melkoisesti, ja voin sanoa, että minulle tarjotaan sävellystilauksia enemmän kuin mihin pystyn. Lisäksi voin jokaisen sävellyksen kohdalla luottaa kuuteen tai seitsemään kustantajaan ja useampaankin jos tahdon; ihmiset eivät enää neuvottele sopimuksista, vaan määrään hintani, ja he maksavat. Siitä näet, miten miellyttävällä tolalla asiani ovat.»

Sama kirje jatkuu kuitenkin seuraavasti:

»Mutta tuo kateellinen demoni, viheliäinen terveyteni, on pannut kirotun jarrun pyörääni; ja kaiken kukkuraksi kuuloni on kolmena viimeisenä vuonna heikentymistään heikentynyt. Tämän vastoinkäymisen arvellaan johtuvan mahani kunnosta, joka, kuten tiedät, oli kurja jo ennen lähtöäni Bonnista, mutta Wienissä se on tullut pahemmaksi.»

Beethovenin kuulo oli alkanut heikentyä eräänä hellepäivänä, pian hänen ainoan kiertueensa jälkeen. Eräässä harjoituksessakin Beethoven oli raivoissaan eräälle tenorille menettäessään tilapäisesti kuulonsa.[28] Kaikesta päätellen vaurioituneet valtimot eivät kestäneet kiivaudesta johtuvaa korkeaa verenpainetta.[28]

Wegeler teki kaikkensa Beethovenin auttamiseksi. Hän suositteli erikoislääkäreitä ja hoitokuureja, mutta vuonna 1801 tilanne oli pahentunut edelleen; hän kuuli korvissaan häiritsevää suhinaa eikä pian enää kyennyt kunnolla hoitamaan pianistin uraansa. Heinäkuussa hän kirjoitti Wegelerille: "Jotta saisit oikean kuvauksen kuuroudestani, sanon, että teatterissa minun on mentävä aivan orkesterin viereen saadakseni selvää näyttelijöiden puheesta. Jos astun hiukankin kauemmaksi, en kuule mitään puheesta tai soitosta". Vuonna 1802 alkoi käydä selväksi, että Beethovenin pahin pelko oli hitaasti käymässä toteen. Hän käytti monenlaisia kuulokojeita ja sai lääkärin määräyksestä kylpyjä Tonavan vedessä, mahapillereitä sekä manteliöljyä korvakäytäviin, mikä kuitenkin vain pahensi tilannetta.[29] Oli myös kokeiltu tiettyä teetä, mutta se vain pahensi Beethovenin tinnitusta.[30]

Vuoden 1799 loppupuolella Beethoven tutustui Anna von Brunsvikiin. Hän alkoi antaa pianotunteja Annan kolmelle tyttärelle: Thereselle, Josephinelle ja Charlotelle. Heidän välityksellään Beethoven tutustui vuonna 1801 heidän serkkuunsa, 16-vuotiaaseen Giuletta Cuicciardiin, jolle hän ryhtyi myös antamaan pianotunteja. Nuoriin naisoppilaisiinsa hyvin usein rakastuva Beethoven ei pystynyt olemaan rakastumatta Giulettaan. 16. marraskuuta 1801 Beethoven mainitsi tästä Wegelerille:

»Elämäni on tällä hetkellä paljon miellyttävämpää ja seurustelen enemmän ihmisten kanssa. Tämän muutoksen on saanut aikaan rakas ja suloinen tyttö: rakastan häntä ja hän rakastaa minua. Nämä ovat ensimmäiset onnelliset hetket, joita minulla on kahteen vuoteen ja ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että avioliitto saattaisi tehdä minut onnelliseksi. Surullista on, ettei hän ole minun yhteiskuntaluokastani.»

Giuletta kuvasi Beethovenin erittäin ankaraksi. Vuonna 1802 Beethoven sävelsi Giuletalle omistetun Kuutamosonaatin. Beethoven ja Giuletta alkoivat myös suunnitella avioliittoa, jonka Giuletan äiti olisi hyväksynyt mutta isä ei: Giuletta ja Beethoven erosivat toukokuussa 1802.[29]

Ero Giuletasta palautti synkkyyden Beethovenin elämään. Lääkärinsä neuvosta hän muutti viideksi kuukaudeksi pieneen kylään, Heiligenstadtiin. Täällä hän tuon vuoden lokakuussa kirjoitti veljilleen Karlille ja Johannille kirjeen, joka tunnetaan Heiligenstadtin testamenttina. Siinä Beethoven purkaa epätoivonsa ja kertoo, kuinka hänen ailahteleva käytöksensä on ymmärretty väärin pelkäksi pahanhenkisyydeksi, mutta todellisuudessa se johtui vain kuuroutumisen aiheuttamasta ahdistuksesta. Samalla hän toteaa, että on valmis hyväksymään kohtalonsa, ja päättää kaikesta huolimatta viimeistellä ne teokset, jotka hänen päässään yhä olivat ja jotka hän koki elämäntehtäväkseen.

»Voi te, jotka ajattelette tai sanotte, että olen pahantahtoinen, itsepäinen tai ihmisvihaaja, kuinka teettekään minulle vääryyttä. Ette tiedä salattua syytä, joka saa minut vaikuttamaan sellaiselta. – – Minun täytyy elää lähes yksin, kuin karkotettu; voin olla tekemisissä yhteiskunnan kanssa vain juuri sen verran kuin on tarpeellista. Viimeisien kahden vuoden aikana olen välttänyt menemästä mihinkään seuratilaisuuksiin, koska en voi sanoa ihmisille ”Puhukaa kovempaa, sillä olen kuuro!” Aina kun lähestyn ihmisiä minut valtaa polttava kauhu, ja pelkään altistuvani sille vaaralle, että ihmiset huomaavat minun tilani. – – Sellaiset tapaukset ajoivat minut epätoivoon, ja vielä vähän enemmän niin olisin päättänyt elämäni – vain taide pidätteli minua. Tuntui mahdottomalta jättää maailmaa, ennen kuin olisin luonut kaiken minkä tunnen olevan sisälläni. – – Näkemiin, älkääkä unohtako minua kun olen kuollut; ansaitsen tämän teiltä, sillä elämäni aikana olen ajatellut teitä ja tapoja tehdä teidät onnellisiksi.[31]»

Beethovenin kuuroudelle on esitetty useita selityksiä. Ruumiinavauksessa selvisi, että hänen sisäkorvansa oli laajentunut, mistä oli ajan mittaan seurannut haavaumia. Hänen on myös epäilty sairastaneen syfilistä, joka olisi aiheuttanut myös hänen kuuroutumisensa.[32] Lisäksi hänen hiustensa lyijypitoisuus todettiin myöhemmin jopa sata kertaa normaalia korkeammaksi. Lyijyä käytettiin Beethovenin aikana – tietämättä sen haittavaikutuksista – jopa lääkkeissä ja viinin makeuttamisessa. Beethovenin arvellaan saaneen lyijyä myös lääkärinsä antamien hoitojen vuoksi.[33] Lyijyn tiedetään elimistöön joutuessaan aiheuttavan ailahtelevaisuutta, äkillisiä raivokohtauksia ja jopa kuuroutta.[30] Beethovenin kuuroutumisen syyksi on epäilty myös hänen itsensäkin epäilemiä vatsavaivoja.[28]

Vuodesta 1818 Beethoven ei pystynyt viestimään ihmisten kanssa normaaliin tapaan kuuroutensa vuoksi, ja hän turvautui keskustelukirjoihin, joiden välityksellä hän viesti ihmisten kanssa. Keskustelukirjat ovat olleet korvaamattomia lähteitä Beethovenin elämän ja ajatusten selvittämisessä.[34]

Aktiivinen kausi säveltämistyössä (1803–1812)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Christian Hornemann, Ludwig van Beethoven, 1803.

Jälkipolville Beethovenin kuurous oli myös siunaus. Testamentin kirjoittamisen jälkeen hän sai valtavan luomisvimman ja päätti omistaa loppuelämänsä säveltämiselle. Vaikka hän ei enää kuullut juuri soittimia tai lauluääntä, hän kuuli keksimänsä melodiat päässään. Myös hänen tyylinsä muuttui, ja se oli nyt rohkeaa ja sankarillista heijastaen säveltäjän omaa päättäväisyyttä.[35] Vuodet 1803–1812 olivat säveltäjän tuottoisimmat. 5. huhtikuuta 1803 saivat ensiesityksensä toinen sinfonia, kolmas pianokonsertto ja oratorio Kristus Öljymäellä. Pian syntyi myös tunnettu pianosonaatti Waldstein, jonka Beethoven omisti ystävälleen. Vuonna 1804 valmistui uupumattoman työn seurauksena kolmas sinfonia Eroica (Sankarillinen). Beethoven omisti sen aluksi ihailemalleen Napoleon Bonapartelle, mutta kiivastui kuultuaan tämän julistautuneen keisariksi ja repi sinfonian kansilehden irti kutsuen sitä enää vain sankarilliseksi sinfoniaksi.[36] Hänen silmissään Napoleon ei ollut enää sankari vaan ahne ja vallanhimoinen.[36]

Raivokas säveltämistahti vaati pian veronsa. Toukokuussa 1804 hänen voimansa ehtyivät, ja Stephan von Breuning otti hänet hoiviinsa. Beethovenista oli tullut entistä ärtyneempi, koska hän ei voinut huonossa kunnossa purkaa turhautumistaan säveltämiseen, ja häntä saattoi hädin tuskin edes puhutella.[37] Muutaman viikon kuluttua – riidan vuoksi – Beethoven lähti maaseudulle pysytellen kuitenkin Wienin lähistöllä. Siellä hän rauhoittui jälleen ja palattuaan Wieniin tervehtyneenä pystyi taas säveltämään: pianosonaatti Appassionata oli uusi väylä säveltäjän tunteiden purkamiselle. Hän pahoitteli von Breuningille käytöstään ja lähetti tälle itseään esittävän kuvan. Beethovenin tuttavapiiri tiesi, kuinka hyväsydäminen sairauksien, konserttien ja säveltämistyön rasittama säveltäjä pohjimmiltaan oli, ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli.

Myöhemmin samana vuonna Beethoven ystävystyi ja lopulta rakastui Josephine von Brunswickiin, erääseen oppilaaseensa, joka oli jäänyt leskeksi. Napoleonin armeijan edetessä kohti Wieniä Josephine päätti paeta lapsineen maatilalle Unkariin, minkä Beethoven joutui onnettomana hyväksymään.[38] Josephinen sisar Therese pysyi säveltäjän tukena, ja lopulta heidän suhteensa syveni.

Vuonna 1803 Beethoven suunnitteli oopperan Vestas Feuer säveltämistä, joka edistyi kuitenkin hitaasti ja hän hylkäsi sen lopulta tyytymättömyytensä takia. Lopulta vuonna 1805 Beethoven sai valmiiksi ainoaksi jääneen oopperansa Fidelion. Kantaesitystä viivyttivät sekaannukset ja säveltäjän tyytymättömyys esityksen suunnitteluun. Kun teos lopulta esitettiin marraskuussa, se ei saanut kovin suurta menestystä.[39] Seuraavana vuonna hän sävelsi teoksen uudestaan, mutta sekään ei saavuttanut suosiota. Tämän ensiesityksen loputtua hän sieppasi teoksen partituurin huutaen ”En sävellä roskasakille, vaan sivistyneille ihmisille!”. Tällöin hän sai Fidelion toisen version lisäksi valmiiksi Razumovski-kvartetot, jotka oli tarkoitettu omaa jousikvartettiaan ylläpitävälle harrastelijamuusikko kreivi Razumovskille. Lisäksi valmistui neljäs sinfonia, joka oli eräänlainen seesteinen välivaihe ennen seuraavaa mullistusta. Viides sinfonia alkaa kuuluisilla ”kohtalon koputuksilla”, jotka olivat täysin ennenkuulumattomia ajan yleisölle. Innoituksen viidenteen sinfoniaan Beethoven sai unestaan, jossa Kuolema koputtaa hänen oveensa.

Kesäkuukaudet 1807 Beethoven vietti Badenissa ja 1808 Heiligenstadtissa, jossa myös syntyi hänen kuudes sinfoniansa (pastoraalisinfonia). Sinfonia oli tulvillaan rakkautta maaseutuun. Beethovenin tarkoitus ei ollut suorasanaisesti kuvailla maalaismaisemia, joskin hän siinä nimesi joitakin osia. Hän kirjoitti: ”Se, jolla on edes kalpea aavistus maalaiselämästä, ei kaipaa lukuisia kuvailevia otsikoita pystyäkseen ymmärtämään, mihin olen pyrkinyt”.[40]

Paljon myöhemmin hän kulki samassa laaksossa, jossa oli säveltänyt pastoraalisinfonian. Hän kysyi seurassaan olevalta ystävältään, kuuliko tämä puista keltasirkkujen tirskutusta. Ympäristössä vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Tämän jälkeen Beethoven sanoi: ”Juuri täällä sävelsin puronrantakohtauksen. Keltasirkut, viiriäiset, satakielet ja käet sävelsivät kanssani”.[40]

Joulukuussa 1808 Beethoven ilmaantui hänen tukemisekseen järjestettyyn konserttiin, jossa esitettiin ensi kerran hänen viides ja kuudes sinfoniansa sekä kuorofantasia. Harjoituksissa vallitsi sekasorto, ja soittajat ilmoittivat yhdessä välissä, etteivät suostuisi harjoittelemaan, jos Beethoven on paikalla. Beethoven itse kertoi konsertista: ”Soittajat olivat hyvin kiukkuisia ja tekivät huolimattomuuksissaan virheitä kaikkein helpoimmissakin kohdissa. Äkkiä keskeytin ja huusin kovaa 'aloittakaa alusta!' Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen, ja yleisö oli tyytyväinen lopputulokseen.”[40]

Beethovenin ystävät ja suojelijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1806 Beethoven laati ainoan viulukonserttonsa. Se ei kuitenkaan aluksi saanut suurta suosiota. Hämmästystä yleisössä herätti se, että pitkän avausosan ensimmäiset nuotit antoi patarumpu. Pianisti Muzio Clementi kuitenkin piti viulukonsertosta niin paljon, että pyysi Beethovenia sovittamaan teoksen pianokonsertoksi. Näin syntyneelle D-duuri-pianokonsertolle ei annettu numeroa. Saman vuoden heinäkuussa ruhtinas Lichnowsky pyysi Beethovenia viettämään loppukesän hänen luonaan. Syyskuussa hän pyysi Beethovenia soittamaan kahdelle ranskalaiselle upseerille, jolloin säveltäjä suuttui ja hajotti tuolinsa. Tämän jälkeen hän pakkasi matkalaukkunsa. Saavuttuaan kotiinsa hän pudotti kaappinsa päällä olevan Lihnowskyn rintakuvan joka hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.[41]

Kesällä 1807 Haydnin suojelijan veli ruhtinas Nikolaus Esterházy pyysi Beethovenia säveltämään messun hänen vaimonsa syntymäpäivää varten, jonka syntymäpäivät olivat syyskuussa. Beethoven suostui pyyntöön siitä huolimatta, että hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta kirkkomusiikin säveltämisestä. 26. heinäkuuta hän kirjoitti ruhtinaalle:

»Koska olette useaan kertaan kysyneet minulta, kuinka sävellys edistyy, ilmoitan, että saatte sen viimeistään 20. elokuuta. Tällöin meillä on vielä riittävästi aikaa harjoituksiin.[42]»

Harjoitukset pidettiin Eisenstadtissa monta päivää ennen ruhtinattaren syntymäpäivää. Harjoituksissa oli läsnä ruhtinaan lisäksi useita Beethovenin ystäviä, kuten Anton Schindler. Hän kuvasi tapahtumaa seuraavasti:

»Konsertin jälkeen oli tapana tavata ruhtinaan asunnolla ja keskustella juuri kuullusta musiikista. Beethovenin astuessa huoneeseen ruhtinas sanoi hänelle: 'Mutta hyvä Beethoven, mitä te nyt olette menneet tekemään?' Tämän oudon kysymyksen vaikutusta lisäsi vielä se, että Beethoven huomasi ruhtinaan vieressä seisovan kapellimestari Hummelin hymyilevän. Beethoven uskoi, että tapaus oli jollain tavalla suunniteltu häntä vastaan, eikä hän millään voinut pysyä paikassa, jossa häntä ei ymmärretty, ja hän lähti Eisenstadtista vielä samana päivänä.[42]»

Noin vuonna 1804 Beethoven tutustui 20-vuotiaaseen arkkiherttua Rudolph von Habsburgiin. Tämä oli usein sairaalloinen ja kalpea, mutta luonteeltaan rakastettava ja todellinen musiikin ystävä. Hän otti Beethovenilta sävellystunteja. Hän osoitti epätavallista musiikillista lahjakkuutta ja herätti Beethovenissa suorastaan isällistä hellyyttä.[43]

Napoleonin veli Jérôme tarjosi vuonna 1809 Beethovenille kapellimestarin paikkaa Kasselissa. Säveltäjä suostui virkaan, jonka vuoksi hän piti suuren jäähyväiskonsertin, jonka ohjelmisto oli seuraava:

  • Pastoraalisinfonia
  • konserttiaaria "Ah, perfido" op. 65
  • osa Gloria C-duuri-messusta
  • Neljäs pianokonsertto (Beethovenin itsensä soittamana)
  • (väliaika)
  • Kohtalonsinfonia
  • osat Sanctus ja Benedictus C-duuri-messusta
  • Kuorofantasia

Beethovenin ystävät eivät kuitenkaan halunneet menettää Beethovenia, niinpä he tarjosivat hänelle elinikäistä vuosittain maksamaa korkoa, jonka vuoksi Beethoven perui Wienistä lähtemisensä.[40] Tämä korko ei kuitenkaan kestänyt kauan: Arkkiherttua Rudolph von Habsburg pakeni Wienistä jo vuonna 1809, Ruhtinas Kinsky kuoli vuonna 1812 pudotessaan hevosen selästä ja ruhtinas Lobkowitz kuoli joulukuussa 1816 antamatta testamentissaan pienintäkään neuvoa perilliselleen jatkaa Beethovenille luvatun rahasumman maksamista.

Keväällä 1809 Napoleonin joukot piirittivät Wieniä, ja tykkien äänestä kiusaantunut säveltäjä vetäytyi veljensä Caspar Carlin kellariin, jossa tilanteesta huolimatta sävelsi Keisarikonserton nimellä tunnettua viidettä pianokonserttoaan.[40][44]

Beethovenilla oli pitkään tukenaan perheitä, joiden seurassa hän oleskeli paljon. Von Breuningien ja von Brunswickien jälkeen hän tutustui Malfattin perheeseen, jonka yhdeksäntoistavuotiasta tytärtä hän kosi huonoin tuloksin. Für Elise on kirjoitettu Therese Malfatille (kappaleen nimessä ”Elise” on seurausta Beethovenin käsialan väärintulkinnasta).

Beethoven muutti 64 kertaa niiden 34 vuoden aikana, jotka hän vietti Wienissä.[45] Hänet sanottiin aina irti, tai hän irtisanoutui itse. Syynä oli, että hän piti liian kovaa meteliä, roiskutti pesuvettä lattialle, asunto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi aurinkoinen, lähistöllä norkoili ihmisiä, jotka halusivat tavata hänet. Hänellä oli usein vuokralla useita asuntoja yhtä aikaa, mutta hän asui vain yhdessä niistä. Suosittua säveltäjää ei siten ollut helppo tavoittaa. Hänen kodeissaan vallitsi usein sekasorto, eikä huonekaluja juuri ollut pianon, tuolin ja sängyn lisäksi.

Beethovenin tiedetään ihastuneen herkästi useisiin nuoriin naisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan kyennyt kehittämään pysyvää ihmissuhdetta. Onnettomien rakkauksien jälkeen Beethoven päättikin omistautua yksinomaan musiikille, jota hän piti jalompana tavoitteena kuin oman perheen saamista.[46]

Anton Schindler

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anton Schindler (1792–1864), Beethovenin ystävä ja tämän elämäkerran kirjoittaja oli yksi Beethovenin elämän merkittävimmistä henkilöistä. Hän oli myös yksi niistä, joka oli valmis uhraamaan paljon ystävyydelleen. Hän kuitenkin halusi esittää Beethovenin sankarillisena hahmona. Hän meni jopa niin pitkälle, että hävitti yli puolet Beethovenin vuodesta 1818 alkaen viestintään käyttämistä keskusteluvihoista, koska ne eivät hänen mielestään sopineet Beethovenin sankarilliseen henkilökuvaan.[47] Siitä huolimatta Beethoven sai monet asiat tietoonsa Schindleriltä, hän tutustui esimerkiksi Franz Schubertin musiikkiin hänen kauttaan. Beethovenin mielestä Schubertissa oli jumalainen kipinä. Hän ennusti tämän vielä hämmästyttävän maailmaa ja valitti sitä, ettei ollut tutustunut tähän jo aikaisemmin.[47] Beethoven ja Schindler tutustuivat toisiinsa vuonna 1814.

Schindleriä on kiittäminen myös Missa solemniksen sävellysvaiheita koskevasta kuvauksesta; Eräänä iltapäivänä elokuussa 1819 neljän aikaan[47] Schindler muusikkoystävineen pistäytyi Beethovenin luona. He saivat oitis kuulla kahden palvelustytön karanneen aamulla pelästyttyään raivokohtausta, jonka Beethoven oli pannut toimeen edellisenä yönä. Palvelustytöt olivat menneet nukkumaan odotettuaan Beethovenia keskiyöhön ja todettuaan että heidän valmistamansa ateria oli joka tapauksessa siihen mennessä syötäväksi kelpaamaton.

»Kuulimme mestarin laulavan huoneissaan suljettujen ovien takana. Kuului myös ulvahduksia ja jalkojen töminää. Kuunneltuamme jonkin aikaa näitä pelottavia ääniä olimme juuri menneet yöpuulle, kun ovi lennähti auki. Oviaukossa seisoi Beethoven, kasvot niin vääristyneinä, että pelästyimme. Hän puhui jotain sekavaa aivan kuin olisi paheksunut läsnäoloamme, mutta hillitsi itsensä vähitellen ja alkoi puhua jokapäiväisistä asioista ”No, olipa tämäkin. Kaikki ovat lähteneet tiehensä, enkä ole saanut syötävää sitten eilisen iltapäivän.” Hän sanoi. Yritin rauhoitella häntä ja auttaa häntä pukeutumaan. Ystäväni riensi keittiön puolelle etsimään nälkäiselle mestarille jotain syötävää. Beethoven seurasi perässä ja alkoi pyydellä anteeksi kotinsa sekasortoa. Lieneekö maailmassa toista yhtä suurenmoista teosta, joka olisi syntynyt yhtä sietämättömissä olosuhteissa kuin Missa solemnis.[47]»

Beethoven ei pitänyt Schindleriä kovinkaan suuressa arvossa, jonka voi päätellä muun muassa hänen kirjeestään veljenpojalleen Karlille vuodelta 1820:

»Lähetän sinulle muutamia rivejä edelleen Schindlerille toimitettavaksi – tuolle halveksittavalle miehelle – koska en halua itse olla missään tekemisissä niin kurjan olennon kanssa.»

Lisäksi hän kirjoitti Schindlerille kerran myös seuraavasti:

»Minulla on tietty pelko, että sinun takiasi minulle tapahtuu jokin kauhea onnettumuus...»

Schindler oli ollut myös Beethovenin oppilas, mutta todellisuudessa hänellä ei koskaan ollut muuta kunnianhimoa kuin tulla säveltäjän uskotuksi paistatellakseen tämän maineen loisteessa sekä halusi ennen kaikkea tulla kohdelluksi Beethovenin henkisenä perillisenä. Vuodesta 1820 alkaen Schindler hoiti Beethovenin jokaisen kotiasian, mutta ei saanut koskaan pienintäkään kiitosta tai palkkaa. Lisäksi Beethoven väitti, että Schindlerillä oli paha silmä. Heinrich Heine oli Beethoveniakin armottomampi Schindleriä kohtaan, jonka hän tapasi Pariisissa vuonna 1841:

»Täysin sopimaton muistuttamaan mieliin Beethovenin musiikkia, tämä hänen 'ystävänsä', kuten hän kaikkialla ilmoittaa olevansa – jopa käyntikorteissaan... Pitkä, laiha tyyppi, pyntätty kammottavaan valkoiseen solmioon, nokka kuin vainajalla...»

Teplitz

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Carl Röhling, Beethoven ja Goethe Teplitzissä 1812, 1887. Kuvassa Goethe ja Beethoven tapaavat keisarin ja keisarinnan. Goethe kumartaa heille, mutta Beethoven kävelee kädet selän takana pysähtymättä.

Therese Malfatin jälkeen Beethoven tutustui Bettina Brentanoon, älykkääseen nuoreen naiseen, joka oli myös Beethovenin suuresti ihaileman Goethen ystävätär. Bettina järjesti näiden kahden suuren taiteilijan tapaamisen. Tästä seurasi nopea kirjeenvaihto: Bettinalta Goethelle, Beethovenilta Goethelle ja lopulta Goethelta Beethovenille. Beethoven ja Goethe tapasivat Teplitz-kylpylässä Böömissä heinäkuussa 1812. Goethe määräsi paikan ja ajan. Beethoven ja Goethe olivat luonteeltaan niin erilaisia, ettei heistä tullut todellisia ystäviä. Goethe sanoi Beethovenista:

»Vaikkei hän olekaan aivan väärässä siinä, että maailma on inhottava, ei hänen asenteensa tee siitä miellyttävämpää hänelle itselleen eikä muille. Hänelle tulee osoittaa sääliä kuuroutensa takia, joka vaikuttaa hänen seurustelutaitoonsa ehkä vielä enemmän kuin musiikkiinsa.[48]»

Teplitzissä Beethovenin kerrotaan käyttäytyneen moukkamaisesti: kun Beethoven ja Goethe päiväkävelyllä tapasivat keisarin ja keisarinnan, Goethe kumarsi heille, mutta Beethoven vain käveli kädet selän takana pysähtymättä.[49]

Beethoven julisti: ”Goethe pitää liian paljon hovi-ilmastosta – enemmän kuin runoilijalle on sopivaa.” Kumpikaan ei enää koskaan ehdottanut uutta tapaamista.

Doroteya Artman, yksi monista Beethovenin ”Kuolemattomaksi rakastetuksi” epäillyistä henkilöistä.

Hänen kuuluisa kirjeensä Kuolemattomalle rakastetulle on kirjoitettu todennäköisesti Teplitzissä tuona vuonna. Kirjeessä ei kuitenkaan ole mainittu mitään vuosilukua, paikkaa, jossa se on kirjoitettu, eikä sitä, kuka oli ”Kuolematon rakastettu”, ja se löydettiin vasta Beethovenin kuolinaamuna, samalla kun hänen Heiligenstadtin testamenttinsa. Beethoven kirjoitti kirjeensä Kuolemattomalle rakastetulle kolmena jaksona, heinäkuun 6. päivänä aamulla ja illalla sekä 7. päivän aamulla. Iltakirjeen alussa oli kuitenkin mainittu viikonpäivä maanantai, jolloin pääsee lähemmäksi mahdollista vuosilukua. Schindler ehdotti epäluotettavaan tyyliinsä vuotta 1806 ja Giuletta Cuicciardia, vaikka Cuicciardi oli tällöin ollut jo neljä vuotta naimisissa Robert Gallenberg-nimisen miehen kanssa. Sen jälkeen hän ehdotti vuotta 1803, vaikka kummankaan vuoden 6. heinäkuuta ei ollut maanantai. Beethovenin myöhempi elämäkerrankirjoittaja Ludwig Nohl ehdotti vuotta 1801 ja kohteeksi Giuletta Cuicciardia. Myöhemmin asian otti esille Alexander Wheelock Thayer, joka laskettuaan, että ainoat tarkoitukseen sopivat vuodet ovat 1795, 1801, 1807, 1812 ja 1818, ehdotti vuotta 1806 laittaen merkille Beethovenin erehtymisen yhdellä viikonpäivällä ja ehdotti kohteeksi Therese von Brunsvikiä. Muut 1800-luvun lopulla esitetyt teoriat olivat todisteiltaan heikkoja. Vasta Thomas San-Gallin kirjassa vuodelta 1909 on tietojen täsmällistä seulontaa, mukaan lukien muun muassa Beethovenin viittaukset matkaansa, postilähetysten ajat ja Beethovenin maininnan iltakirjeessä olevansa kylpylävieras. Hän vahvisti hyväksyttävällä todennäköisyydellä paikaksi Teplitzin ja vuodeksi 1812.

Samoihin aikoihin Beethoven lähti Linziin, jossa hän päätti 7. sinfoniansa ja aloitti 8. sinfoniansa. Linzissä apteekkarina hyvin menestyvä Beethovenin veli Johann eli onnellisena taloudenhoitajansa kanssa. Beethoven näytti unohtaneen, ettei ollut ollut enää aikoihin vastuussa veljestään, ja käski parin erota. Beethoven sanoi sen niin törkeästi, että Johann uhmissaan nai taloudenhoitajansa.[46][50]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodet 1813–1819 eivät olleet Beethovenille kovin tuotteliaita. Häntä vaivasivat taloudelliset ja henkilökohtaiset huolet. Hänen ainoan vuonna 1813 valmistuneen teoksensa, Wellingtonin voiton, tekijänoikeuksista aiheutui neljän vuoden mittainen oikeustaistelu, koska teos sävellettiin alun perin vastakeksitylle panharmonikonille, jonka kehittäjä Mälzel oli riidan toinen osapuoli. Vihdoin vuonna 1817 he pääsivät sopimukseen tuhlattuaan paljon rahaa ja voimia. Vuonna 1819 Beethovenista oli jo tullut lähes täysin kuuro, eikä hän enää kuullut puhetta eikä musiikkia.[51] Vuonna 1814 Beethoven sävelsi Fidelion kolmannen kerran, jolloin teos saavutti lopulta menestystä.

Joseph Mähler, Ludwig van Beethoven, 1815.

Kuuroutunut Beethoven esiintyi viimeisen kerran julkisesti pianistina vuonna 1814. Jo ennen tätä jotkut muut pianistit ensiesittivät hänen pianoteoksiaan. Näihin kuuluivat muun muassa Ferdinand Ries ja Carl Czerny, jotka molemmat olivat Beethovenin entisiä oppilaita. Vielä tämän jälkeen hän kuitenkin johti sinfonioitaan hyväntekeväisyyskonserteissa. Pian hän ei kuitenkaan kyennyt enää kapellimestariksi. Marraskuun kolmantena 1822 esitettiin Beethovenin ooppera Fidelio. Tuon konsertin Beethoven yritti johtaa itse. Kenraaliharjoituksissa tuolloin jo täysin kuuro Beethoven saattoi orkesterin täydelliseen sekasortoon. Kenelläkään ei ollut rohkeutta keskeyttää häntä, kunnes lopulta Schindler antoi hänelle lapun, jossa sanottiin, että hänen olisi parasta lopettaa ja lähteä kotiin. Schindler kirjoitti: ”Kotiin päästyään hän heittäytyi sohvalle, peitti käsillään kasvonsa ja pysyi niin siihen asti, kunnes istuimme syömään. Aterian aikana hän ei päästänyt huuliltaan ainuttakaan sanaa”.[52]

Vuonna 1820 Beethoven oli ollut kävelyllä koko päivän Badenissa, kunnes hän huomasi lopulta eksyneensä. Hän alkoi kurkistella talojen ikkunoista sisälle, ja asukkaat ilmoittivat oudosta kulkijasta poliisille. Virkailija kävi kertomassa asiasta poliisipäällikölle, joka vietti samaan aikaan iltaa ystäviensä seurassa. Pidätetty väitti olevansa Beethoven, mitä ei uskottu, vaan häntä pidettiin vain kulkurina. Poliisipäällikkö päätti laitattaa Beethovenin putkaan yön yli. Yöllä poliisin oli pakko herättää päällikkönsä. Vanki vaati, että oli ehdottomasti otettava yhteys tunnettuun wieniläismuusikkoon, joka voisi tulla tunnistamaan hänet. Päällikkö käski tuoda vangin luokseen. ”Mutta sehän on Beethoven!” hän kauhistui. Hän kutsui säveltäjän kotiinsa ja lähetti tämän seuraavana aamuna virkavaunuissaan Wieniin.[53]

Beethovenista myöhemmällä iällä tehdyistä muotokuvista, joita maalasivat muun muassa Heckel, Klöber, Schimon, Stieler, Waldmüller ja Lyser, Schindler piti Schimonin öljyvärimaalausta näköisämpänä:

»Taiteelliselta kannalta Schimonin teos ei ole huomattava, mutta silti todenmukaisen luonteenomainen. Tuodessaan esiin hänen yksilöllisen ulkonäön, majesteettisen otsan, tiukasti suljetun suun värisävyt ja näkinkenkämäisen leuan se on luonnonmukaisempi kuin mikään muu kuva.[54]»

Oikeustaistelu veljenpojan huoltajuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
August von Klöber, Ludwig van Beethoven, 1818. Tästä piirroksesta Klöber sanoi itse: ”Hän näytti aina vakavalta; hänen äärettömän eloisat silmänsä olivat usein uneksivat ja niiden katse, jonka olen koettanut vangita muotokuvaan, oli hiukan alakuloinen, vaivautunut ja ylöspäin suuntautunut. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta suuta ympyröivä viiva ei ollut tyly. Hänen silmänsä olivat siniharmaat ja tavattoman eloisat. Kun hänen hiuksensa hulmusivat myrskyisästi, hänessä oli todellakin jotain ossiaanista ja demonista. Tuttavallisessa keskustelussa hänen ilmeensä oli päinvastoin hyväntahtoinen ja lempeä varsinkin silloin, kun puheenaihe oli hänelle mieluinen.”

Beethovenin vanhempi pikkuveli Caspar Carl kuoli 15. marraskuuta 1815 äitinsä tavoin tuberkuloosiin. Testamentissaan veli oli esittänyt Ludwigia poikansa Carlin huoltajaksi :

»Nimitän veljeni, Ludwig van Beethovenin, holhoojaksi. Koska tämä, minun rakas veljeni on usein auttanut minua todellisessa veljellisessä rakkaudessa mitä ylevämielisimmällä jaloimmalla tavalla, pyydän tätä täysin luottavaisena ja turvaan hänen jaloon sydämeensä, että hän sen rakkauden ja ystävyyden, jota hän on minulle niin usein osoittanut, antaisi nyt pojalleni Karlille ja tekisi kaiken mahdollisen poikani henkisen kehityksen ja tulevan hyvinvoinnin hyväksi. Tiedän, ettei hän kieltäydy täyttämästä tätä pyyntöä.»

Kuitenkin testamentinlisäys, jonka Beethoven uskoi kälynsä Johannan tehneen Casparin tietämättä, määritteli, että holhousta hoitaisivat yhdessä setä ja lapsen äiti:

»Koska olen tullut tietämään, että veljeni, herra Ludwig van Beethoven, tahtoo kuolemani jälkeen ottaa taloonsa poikani Karlin ja erottaa hänet siten kokonaan äitinsä valvonnasta ja kasvatuksesta ja koska veljeni ja vaimoni kesken ei vallitse ystävyys, pidän tarpeellisena lisätä testamenttiini, etten tahdo poikaani otettavaksi pois äidiltään, vaan että hän voi jäädä äitinsä luo niin pitkäksi aikaa kuin hänen tuleva uransa suinkin sallii. Tämän toteutumiseksi holhousta hoitavat yhdessä sekä vaimoni että veljeni. Suosittelen vaimolleni mukavuutta ja veljelleni enemmän malttia. Suokoon Jumala heidän toimia sovussa lapseni parhaaksi, Tämä on kuolevan aviomiehen ja veljen viimeinen tahto.[50][55]»

Beethoven pyrki pitämään täysin itse huolta pojasta ja kulutti runsaasti aikaa ja rahaa tämän eteen. Hän laati anomuksen holhouksen siirtämiseksi yksin hänelle. Epätoivoissaan hän etsi käsiinsä neljän vuoden takaisen kavallussyytteen. 16. tammikuuta 1816 hän sai Karlin itselleen. Hän alkoi välittömästi etsiä Karlille sisäoppilaitosta, jossa hän olisi turvassa Johannan yrityksiltä ottaa hänet.[55][56] Beethoven valitsi Karlin sisäoppilaitokseksi koulun, jota johti Cajetan Giannatasio del Rio. Tälle hän kirjoitti tammikuun 1816 lopussa:

»Joka tapauksessa on varmaan parasta antaa myöhemmin hänet Wienistä Mölkiin tai johonkin muualle. Siellä hänen ei enää tarvitse kuulla mitään pahaa äidistään.[57]»

Beethoven yritti väittää Johannan myrkyttäneen miehensä, kunnes lääketieteelliset todisteet osoittivat päinvastaista. Tämän jälkeen hän sai päähänsä, että hän oli itse Karlin biologinen isä.[57] Ajoittain hän yritti estää kaiken kontaktin toisiinsa Karlin ja Johannan välillä, kun taas joskus hän vei Karlin katsomaan äitiään tai järjesti tapaamisen asunnossaan.[57] Kesällä 1816 hän suunnitteli ottavansa Karlin kokonaan itselleen, mutta lykkäsi asian kunnes Karl parantuisi tyräleikkauksesta.[57] Vuosi 1816 oli alkanut erittäin myrskyisänä oikeustaistelusta, ja päättyi tietoon Ruhtinas Lobkowiztin kuolemasta 15. joulukuuta.

Säveltäjän ja veljenpojan välit muodostuivat erittäin myrskyisiksi. Heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Karl piti Beethovenia sangen erikoisena persoonallisuutena. Tätä vaikutelmaa eivät parantaneet ne tilanteet, jossa Beethoven silmät raivosta leiskuen nimitteli kälyään ”kurjaksi vaimoksi” ja ”luonnottomaksi äidiksi”. Näiden solvausten vuoksi Karl ei halunnut muuttaa tämän ”kauhean setänsä” luokse.[58]

Karl piti setäänsä ikävystyttävänä ja ilkeänä vanhana miehenä, joka ei lainkaan ymmärtänyt, etteivät musiikki ja kirjallisuus voineet merkitä kaikkea elämässä. Beethoven puolestaan huomasi, ettei veljenpojan persoonallisuus vastannut hänen odotuksiaan. Hän oli toivonut saavansa hoitoonsa herkän ja sivistyneen lapsen, jolle hän olisi voinut uskoa musiikillisen kielensä salaisuuksia ja jonka kanssa hän olisi voinut keskustella filosofiasta, runoudesta ja politiikasta.[58]

Karl päinvastoin osoitti jo varhain voimakasta taipumista sekä uhkapeliin että juoppouteen ja hankkiutui sangen arveluttavien ystävien pariin. Hän ei koskaan osoittanut pientäkään merkkiä taiteellisesta lahjakkuudesta ja teki tyhjäksi Beethovenin toiveen kasvattaa hänestä henkisen perillisensä.[58]

Vuonna 1817 Beethoven kirjoitti ystävälleen Dorothea Ertmannille, jolle hän myös omisti vuonna helmikuussa 1817 julkaistun pianosonaattinsa. Kirjeessään hän valitti huonoa terveyttään; hän oli sairastanut koliikkia ja katarria. Johanna oli suostunut osallistumaan Karlin opintojen kustannuksiin, mutta elokuussa 1817 hän valitti tuomareille Johannan pahansuopaisesta juoruilusta ja vaati, että tämä saisi tavata poikansa vain kahdesti vuodessa.[57]

Tammikuussa 1818 Beethoven päätti viimein ottaa Karlin asuntoonsa, ja haki hänet pois koulusta 24. tammikuuta 1818. Johannalla oli jo kuitenkin omia suunnitelmiaan Karlin tulevaisuutta varten.[59]

Kesän 1818 Beethoven vietti Mödlingissä Karlin kanssa. Siellä hänen luonaan vieraili englantilainen pianisti ja säveltäjä Cipriani Potter. Kun Potter huomautti, että Beethovenin piano oli pahasti epävireessä, Beethoven vastasi, että virittäminen pilaisi sen, millä hän viittasi siihen, että hän ei itse kuullut pianon ääntä. Karl opiskeli Mödlingissä Fröhlich-nimisen papin johdolla. Tämä kuitenkin lähetti hänet tiehensä äitinsä haukkumisen takia – tuon tavan Beethoven oli opettanut Karlille.[59]

Wieniin palattua oli vielä löydettävä opettaja, joka valmentaisi poikaa sisäoppilaitokseen, johon Beethoven toivoi hänen pääsevän. Johanna oli jo ehtinyt suunnitella omiaan Karlia varten. Syyskuussa hän sai luvan lähettää Karl sisäoppilaaksi kuninkaallis-keisarilliseen Konviktiin, jossa Karl aloitti koulunkäyntinsä. Keskiyöllä 3. joulukuuta Karl karkasi äitinsä luo.[59] Beethoven osoitti jälleen hellyytensä puuttumisen sekä ankaruutensa lähettämällä välittömästi poliisin Karlin perään. Tämän jälkeen Johanna teki jälleen uuden anomuksen. Hän valitti, että häneltä oli lainvastaisesti riistetty hänen oikeutensa, ja että Karlille koituisi korvaamattomaksi fyysiseksi ja moraaliseksi vahingoksi, jos Karl jätettäisiin Beethovenin hoitoon. Kun Beethovenilta tiedusteltiin Karlin kasvatuksesta, hän sanoi vahingossa: ”Jos hän vain olisi syntyperältään aatelinen...” mikä veti huomion hänen omaan aateluuskuvitelmaansa ja flaamilaisen ”vanin” ja saksalaisen "vonin” sekoittamiseen keskenään. Koska hän ei voinut todistaa sellaista arvoasemaa, paitsi väittämällä aateluutensa olevan sydämessään, juttu siirrettiin aatelittomien rauhantuomarille 18. joulukuuta, Beethovenin suureksi nöyryytykseksi ja Johannan eduksi.[59] Alkuvuodesta 1819 Johannalle myönnettiin holhousoikeus. Hän lähetti kesäkuussa 1819 Karlin kouluun, jota johti Joseph Blöchlinger. Beethoven teki kaikkensa saadakseen Blöchlingerin Johannaa vastaan, josta ei kuitenkaan ollut mitään apua, ja 17. syyskuuta rauhantuomari vahvisti, että holhous on jaettava Johannan ja Leopold Nussböck-nimisen kaupungin virkamiehen kesken.[59]

Kesästä 1819 alkaen Beethovenilla oli Karl-pakkomielle, ja saman vuoden helmikuussa hän myös yritti saada tukea lakimies Johann Baptis Bachilta. Lokakuussa esitetty vastakanne hylättiin Johannan hyväksi.[59] Viimeisenä keinonaan Beethoven laati pitkän muistion, jossa hän vetosi mahtavien ystäviensä, kuten arkkipiispa Rudolphin vaikutusvaltaan. Hän esitti sen etukäteen kahdelle tuomareista. Oikeus antoi lopulta periksi Beethovenille huhtikuussa 1820 ja nimitti holhoojiksi hänet ja Karlin opettajan, Karl Peterin. Johanna teki vielä yhden epäonnistuneen yrityksen vedoten keisariin, joka kuitenkin hylättiin, ja 24. heinäkuuta asia oli loppuun käsitelty.[59]

Viimeiset sävellykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ferdinand Georg Waldmüller, Ludwig van Beethoven, 1823.

Vuonna 1818 Beethoven sävelsi Hammerklavier-pianosonaatin. Seuraavana vuonna hän alkoi säveltää myöhäisiä mestariteoksiaan Missa solemnista, kolmea viimeistä pianosonaattia (nro 30–32) ja yhdeksättä sinfoniaa. Missa solemnis valmistui vasta vuonna 1823,[60] paljon sen jälkeen, kun arkkiherttua Rudolf oli vihitty arkkipiispaksi, mihin tapahtumaan teos oli alun perin tarkoitettu. Valmistumisen myöhästyminen johtui Beethovenin veljenpojan huoltajuudesta käydystä oikeudenkäynnistä.[60] Yhdeksännen sinfonian valmistuessa wieniläiset olivat ihastuneita Rossinin musiikkiin, ja Beethoven uhkasi, että sinfonia kantaesitettäisiin Berliinissä.[61][62] Tällöin wieniläiset saivat kootuksi vetoomuksen kotikaupunkinsa puolesta, ja sinfonia ensiesitettiin siellä toukokuussa 1824. Beethovenin kerrotaan yrittäneen tarmokkaasti johtaa orkesteria varsinaisen kapellimestarin (Ignaz Umlauf) rinnalla kuulematta mitään soitosta. Toisen osan patarumpuosuus jouduttiin keskeyttämään hetkeksi yleisön suosionosoitusten takia. Esityksen jälkeen yleisö juhli myrskyisästi suosionsa huipulla ollutta sankariaan, mutta Beethoven itse havaitsi tämän vasta, kun alttosolisti, nuori Caroline Unger, tarttui häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin. Taiteellisesta menestyksestä huolimatta konsertti, jossa esitettiin lisäksi alkusoitto Die Weihe des Hauses (Talon vihkiäiset) ja osia Missa solemniksesta, oli taloudellinen katastrofi.[63]

Lontoo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1823 Beethovenin luona pistäytyi saksalainen Lontoossa asuva soittimien rakentaja Johann Andreas Stumpff. Tavatessaan Stumpffin Beethoven oli loistavalla tuulella. ”Tänään olen onnellinen”, hän sanoi ja kysyi Stumffilta pitikö tämä Wienistä ”Jossa ihminen voi syödä, juoda ja nukkua hyvin”.[64]

Stumpff sai siis lämpimän vastaanoton. Hän kuunteli Beethovenin puheita Lontoon hyvistä puolista ja sen sivistyneistä asukkaista. Wienistä Beethoven sen sijaan sanoi, ”etteivät ihmiset osaa puhua muusta kuin ruoasta ja juomisesta, laulusta ja typerästä musiikista. Jospa Karl voisi päästä Englantiin, jossa hän voisi asua Stumpffin luona.”[64] Hän kysyi Stumpffilta miten paljon veljenpojan oleskelu Lontoossa tulee maksamaan.

Tämän jälkeen sovittiin, että Beethoven illastaisi Stumpffin luona ja hän kertoi Stumpffille, että kalaruoat ovat erityisen mieluisia. Illallisen jälkeen Stumpff kutsuttiin uudelleen vierailulle kolmen päivän kuluttua.[64]

Beethoven kuitenkin tuli Stumpffin asunnolle jo seuraavana aamuna ja he lähtivät kävelylle. Stumpff kertoi Beethovenin sinfonioiden menestyksestä Lontoossa. Pastoraalisinfonia oli erityisesti naisten suosikki.[64] Kaikki odottivat hänen kymmenettä sinfoniaansa. Beethoven halusi kiihkeästi nähdä maan, jossa hänen teoksensa olivat niin suuressa arvossa ja lupasi tulla vierailulle ja asua Stumpffin luona. Ennen kuin he erosivat Beethoven otti taskustaan paperin ja antoi sen Stumpffille. ”Se on esittävinään minua, mutta se ei ole kovin hyvä – harjoittelijan työtä.” Sen jälkeen hän otti paperin Stumpffin kädestä, kieritti sen rullalle ja asetti sen vasempaan korvaansa. Stumpff sanoi ”kuulotorveen” ääntäen selkeästi: ”Jos tapaan Lontoossa taiteilijan, täydennämme kuvan yksityiskohdat. Siitä tulee vielä hienoin muotokuva. Sen olen velkaa ihailijoillenne”.[64] Beethoven syleili Stumpffia lämpimästi. Samassa heidät ohitti hautajaissaatto. Beethoven katosi Stumpffin näkyvistä.[64]

Kuolema ja hautajaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Franz Stober, Beethovenin hautajaiset, 1827.
Beethovenin hauta Wienissä.
A. H. Payne, Ludwig van Beethoven, 1840.

Vuonna 1826 Beethovenin ja Karlin välit muuttuivat entistä huonommaksi. Karl valitti, että Beethovenilla oli mahdoton luonne ja että hän oli väkivaltainen. Edellisenä vuonna omaan asuntoon muuttanut Karl ei kestänyt Beethovenin jatkuvaa holhoamista, niinpä hän 31. heinäkuuta 1826 yritti itsemurhaa ampumalla. Poliisille tekonsa syyksi hän ilmoitti, että hänen setänsä rääkkäsi häntä liikaa.[65] Hieman ennen itsemurhayritystään Karl kirjoitti Beethovenin keskusteluvihkoon: ”Itse asiassa olen jo kahdenkymmenen. Sinun mielestäsi on loukkaus, kun sen jälkeen kun olet moittinut minua tuntikausia ilman mitään syytä, en voi hetkessä muuttaa katkeria tunteitani leikinlaskuksi. En ole niin hilpeä kuin luulet.”[66] Samoihin aikoihin, 1825–1826, Beethoven sävelsi myöhäisiä jousikvartettojaan, jotka jäivät myös hänen viimeisiksi teoksikseen. Ne olivat käänteentekeviä teoksia, joiden uskalias ja ainutlaatuinen tyyli oli viety pitemmälle, kuin mitä monet pystyivät ymmärtämään.

Kuultuaan Karlin yrittäneen itsemurhaa Beethoven joutui täysin suunniltaan. Hän kiirehti Karlin vuoteen viereen ja seurasi tämän toipumisen kaikkia vaiheita hellänä ja levottomana. Schindlerin moittiessa Beethovenia siitä, että hän oli liian lempeä poikaa kohtaan joka ei koskaan ollut aiheuttanut hänelle muuta kuin surua, Beethoven vastasi: ”Haluan vain hänen parastaan. Jos hylkään hänet nyt, jotain kauheaa voi tapahtua”.

Lokakuussa Beethoven muutti toipilasajalle veljensä Johannin luo. Beethovenin vuoden 1812 Johannin luona vierailun jälkeen veljesten välit eivät olleet kovin hyvät. Beethoven itse kutsui Johannia ”epäveljelliseksi veljekseen”. Kerran Johannin käydessä tapaamassa Ludwigia tämän poissa ollessa Johann oli jättänyt tälle käyntikorttinsa, johon oli painettu teksti ”Johann van Beethoven, tilanomistaja”. Kotiin palattuaan Beethoven palautti kortin kirjoitettuaan sen kääntöpuolelle ”Ludwig van Beethoven, aivojen omistaja”.

Sävellystyön keskeytti useaan otteeseen säveltäjän alati huonontuva terveys. Beethoven palasi Johannin luota selittämättömästi vasta 2. joulukuuta 1826 pelkissä avovaunuissa, ja kylmästä säästä ja kylmän veden juomisesta seurasi, että hän vilustui ja sairastui keuhkokuumeeseen, josta parani vain väliaikaisesti.[67] Hänellä diagnosoitiin pian vesipöhö ja keltatauti, ja hän kärsi kovista kivuista. Viimeisinä kuukausinaan hänen epäillään kärsineen myös pahasta maksakirroosista. Beethovenin maksa oli vaurioitunut jo aikaisemmin lyijyisen alkoholin juomisesta.[33] Sairasvuoteellaan Beethoven tutustui yhä Händelin teoksiin, nautti eräistä nuoren sopraanon laulamista Schubertin lauluista, luki yhdeksännen sinfonian oikovedoksia ja puhui kymmenennen sinfoniansa säveltämisestä.

Vuodenvaiheessa Beethoven toipui sairaudestaan, sairastuen kuitenkin pian uudestaan. Toivuttuaan häntä odotti uusi järkytys: Karl, jota hän oli aina halunnut lähelleen, oli liittynyt armeijaan. Karl lähti 2. tammikuuta 1827. Jättäessään jäähyväisiä Beethovenilla oli aavistus, ettei hän näkisi Karlia enää koskaan.

24. maaliskuuta 1827 Beethoven vaipui koomaan ja kuoli kaksi päivää myöhemmin. Kerrotaan, että ulkona riehuneen lumimyrskyn keskellä välähti yhtäkkiä salama ja kuului voimakasta jyrinää.[68] Tällöin Beethoven avasi silmänsä, kohotti nyrkkiin puristetun oikean kätensä, laski sen jälleen vuoteelle ja menehtyi pian sen jälkeen. Tällaiset romanttiset tarinat säveltäjän kuolemasta olivat tyypillisiä 1800-luvulla, jolloin luovien ihmisten koko elämän ja vielä kuolemankin nähtiin heijastelevan epätavallisuutta ja neroutta. Beethovenin kuolinaamuna hänen vaatekaappinsa salalokerosta löytyivät Heiligenstadtin testamentti, kirje Kuolemattomalle rakastetulle ja useita naisten muotokuvia. Testamentissaan hän määräsi Karlin ainoaksi perillisekseen. Beethovenin viimeiset kirjoittamat rivit, joissa hän nimitti Karlia serkukseen, kuuluivat seuraavasti:

»Serkkuni Karl on ainoa perilliseni; perintöni pääoman on kuitenkin siirryttävä hänen luonnollisille tai testamentissaan määräämilleen perillisille.
Wien, 23. maaliskuuta 1827
Ludwig van Beethoven»

Beethovenin hautajaiset pidettiin Wienissä 29. maaliskuuta. Niihin osallistui noin 20 000 henkilöä, ja mukana hautajaissaattueessa oli paljon kuuluisuuksia, kuten Franz Schubert ja Johann Nepomuk Hummel[9]. Beethoven on haudattu Wienin Zentralfriedhofiin, jossa hänen ympärillään ovat viimeisen leposijan saaneet myöhemmin monet muutkin säveltäjät.

Säveltäjänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Beethoven esittämässä Kuutamosonaattia

Huolimatta neroudestaan Beethoven ei koskaan ollut samanlainen musiikin ihmelapsi kuin Mozart (vaikka heistä edelleen puhutaan verraten, kumpi todellisuudessa on maailman suurin säveltäjä), ja myös säveltäminen tuotti hänelle enemmän ongelmia. Hän korjasi sävellyksiään jatkuvasti[19] ja turvautui uuden luomisessa usein vanhoihin ideoihin, joita hän oli saattanut kuljettaa ja kehittää mielessään vuosikausia. Hänellä oli tapana säveltää useita teoksia yhtä aikaa, usein hyvin vaihtelevassa ja sekavassa työympäristössä. Osin kuuroutensa takia hän kehitteli teokset mielessään niin valmiiksi, että lopulta hänen tarvitsi vain kirjoittaa ne paperille (tämä kyky oli myös Mozartilla, jonka muistiinpanot tosin paljastavat, ettei hän ilmeisesti ollut tehnyt yhtä raivoisasti korjauksia töihinsä). Beethovenin työtahti oli usein hurja, eikä hän usein piitannut tauoista saati omasta hyvinvoinnistaan.[19]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Basile, Marianne: Suurmiehiä. Beethoven. ((I protagonisti della Civiltà, Beethoven, 1982.) Suomentanut Kristian Björg) Tampere: Ruutu, 1984. ISBN 951-9218-25-4
  • Brown, Pam: Ludwig van Beethoven. ((Ludwig van Beethoven, 1993.) Suomentanut Sirkka Salonen) Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21223-7
  • Matthews, Denis: Beethoven. ((Beethoven, 1985.) Suomentanut Riitta Kauko) Helsinki: Otava, 1991 (2. painos 2002). ISBN 951-1-10797-6
  • May, Robin: Beethoven. ((Beethoven, 1990.) Suomentanut Riitta Kallas) Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 951-30-9768-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Basile 1984, s. 7–8.
  2. ↑ Ludvig van Beethoven (Arkistoitu sivu) Turun kaupunki. Arkistoitu 21.12.2007. Viitattu 24.2.2016.
  3. ↑ Hildén, Sakari: Klassismi (1720–1820): Ludwig van Beethoven (Arkistoitu sivu) Riihimäen musiikkiopisto. Arkistoitu 27.12.2009. Viitattu 24.2.2016.
  4. ↑ Suuri tietokirja. WSOY, 1959. Pentti Huovinen, Jaakko Manninen, Hannu Tarmio.
  5. ↑ a b Basile 1984, s. 7–8.
  6. ↑ Matthews 1991, s. 12-13.
  7. ↑ Brown 1996, s. 7–8.
  8. ↑ Matthews 1991, s. 13.
  9. ↑ a b c d Brown 1996, s. 8.
  10. ↑ a b Brown 1996, s. 9.
  11. ↑ Matthews 1991, s. 16.
  12. ↑ a b c d e f g Brown 1996, s. 10.
  13. ↑ a b c d e f g h i j k Brown 1996, s. 14.
  14. ↑ Brown 1996, s. 12.
  15. ↑ Matthews 1991, s. 19.
  16. ↑ The Grove Dictionary of Music and Musicians
  17. ↑ a b c Brown 1996, s. 17.
  18. ↑ a b Brown 1996, s. 18.
  19. ↑ a b c d Brown 1996, s. 22.
  20. ↑ Basile 1984, s. 28.
  21. ↑ Brown 1996, s. 23.
  22. ↑ Brown 1996, s. 25.
  23. ↑ Vuonna 1910 löydetty Jena-sinfonia liitettiin alun perin Beethovenin teosluetteloon, mutta nykyisen käsityksen mukaan teos on Friedrich Wittin säveltämä.
  24. ↑ May 1991, s. 17.
  25. ↑ a b Brown 1996, s. 26.
  26. ↑ Matthews 1991, s. 37.
  27. ↑ a b Brown 1996, s. 31.
  28. ↑ a b c Brown 1996, s. 32, 34.
  29. ↑ a b Brown 1996, s. 35. Basile 1984, s. 39.
  30. ↑ a b May 1991, s. 23.
  31. ↑ Basile 1984, s. 38–39.
  32. ↑ Matthews 1991, s. 44.
  33. ↑ a b Tutkimus: Beethoven sai lyijymyrkytyksen lääkäriltään 3.9.2007. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 17.11.2011. Viitattu 6.11.2007.
  34. ↑ Basile 1984, s. 60.
  35. ↑ Brown 1996, s. 36.
  36. ↑ a b Basile 1984, s. 40.
  37. ↑ Brown 1996, s. 40.
  38. ↑ Brown 1996, s. 41.
  39. ↑ Basile 1984, s. 45.
  40. ↑ a b c d e Brown 1996, s. 46.
  41. ↑ Basile 1984, s. 46.
  42. ↑ a b Basile 1984, s. 47.
  43. ↑ Basile 1984, s. 48.
  44. ↑ Basile 1984, s. 51.
  45. ↑ Brown 1996, s. 33.
  46. ↑ a b Brown 1996, s. 51.
  47. ↑ a b c d May 1991, s. 63-64.
  48. ↑ Basile 1984, s. 52.
  49. ↑ May 1991, s. 38.
  50. ↑ a b Basile 1984, s. 53.
  51. ↑ Brown 1996, s. 54.
  52. ↑ Matthews 1985, s. 90-91.
  53. ↑ May 1991, s. 45, 47.
  54. ↑ Matthews 1985, s. 85.
  55. ↑ a b Matthews 1985, s. 73.
  56. ↑ Gauthier, André: Beethoven, s. 55. (Suomentanut Anja Fantapié) Helsinki: Kirjayhtymä, 1991. ISBN 951-26-1897-4
  57. ↑ a b c d e Matthews 1985, s. 76-77.
  58. ↑ a b c Basile 1984, s. 58.
  59. ↑ a b c d e f g Matthews 1985, s. 80-81.
  60. ↑ a b Basile 1984, s. 63.
  61. ↑ Basile 1984, s. 68.
  62. ↑ Brown 1996, s. 56.
  63. ↑ Basile 1984, s. 71–72.
  64. ↑ a b c d e f May 1991, s. 60.
  65. ↑ Brown 1996, s. 57.
  66. ↑ Basile 1984, s. 73.
  67. ↑ Basile 1984, s. 73–74.
  68. ↑ Brown 1996, s. 60.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludwig van Beethoven.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ludwig_van_Beethovenin_elämäkerta&oldid=22447792”